Agility
Maisa - elämäni paras heräteostos
Kotona oli koko talven ollut vain yksi koira, joten koiraihmisen kuume alkoi keväällä olla melkoisen korkea. Toimeen siis; Maanantaina googletin vähänkin sopivaa rotua, tiistaina kävin katsomassa, keskiviikkona ostin, torstaina luki paikallisessa lehdessä iso otsikko ”Osta koira harkiten!”. Katumusta?
Kotimatkalla piti pysähtyä ostamaan sille panta ja päästämään se 'jännä'kakalle. Kotona käytiin perheneuvottelua nimestä. Kisan voitti lastenohjelmista tuttu Maisa –hiiri. Snautseri -Ilo otti Maisan heti suojelukseensa, leikitti Maisaa, opetti sille niin hyviä kuin huonojakin tapoja. Neuvotteluita jouduimme käymään ensimmäisen vuoden aikana. Kylmillä ilmoilla ”keskustelua” käytiin kovastikin ulosmenosta, auton häkkiin menon kanssa hiukan taistelin. Ilo oli näissä suureksi avuksi ennen kuin Maisa alkoi ymmärtää syy-yhteyden autoon menon ja kivojen paikkojen kanssa. Myöhemmin Maisa piti siedättää nuorimman rasavillipoikani sohvahyppyihin, muutoin se on ollut omien lasteni suosiossa koko ajan. Vuosien kuluessa koira tottui myös meille pyyhältäviin lasten kavereihin, joskin voimakkaan vahtivietin kanssa tehtiin tässä kohdin kovasti töitä.
Töitä tein alkuun myös motivaation kanssa agilitykentällä. Maisa joutui ansaitsemaan ruokansa ja aikansa. Se siis miltei söi päivän annoksensa agilityssa ja pääsi kanssani kentälle vain, jos oli motivoitunut. Muutoin se katseli kentän vierellä, kun treenasin Ilon kanssa. Työ kannatti. Nyt koulutus- tai kisakenttien laidoille saapuessamme vetää Maisa kaikin tassuin minua kenttää kohti. Jos matka ei etene sen mielestä tarpeeksi nopeasti, alkaa se potkia takajaloillaan maata, pureskella hihnaansa ja jopa näykkiä minua ranteista. Silti tai ehkä juuri siksi se jaksaa keskittyä koko suorituksen ajan tekemiseen ja nauttii kehänauhojen sisällä kanssani oli lajina sitten toko tai agility. Voiko parempaa kiitosta ja ilon aihetta kouluttaja saada?
Oma aikani on nyt rajana oppimiselle ja tekemiselle. Sitä mun pikkubrassini kaipaa nyt - tekemistä yhdessä. Sille ei tk1 tai fin ava merkitse mitään. Itselleni ne ovat kiitoksena kirjoissa ja antavat potkua jatkamaan. Potkua antaa ennen kaikkea Maisa, joka haluaa osallistua ja saa minut nauramaan joka treeneissä sähäkkyydellään, innollaan, iloisuudellaan ja energisyydellään. Takana ovat ajat, jolloin Maisa heinäkuun kuumilla helteillä jäi agilityputkeen pitämään siestaa. Ei siis kaduta - päinvastoin! Kiitos, Ulla, hienosta koirasta!
Kuva ja kertomus: Kaija Salmi
Kotona oli koko talven ollut vain yksi koira, joten koiraihmisen kuume alkoi keväällä olla melkoisen korkea. Toimeen siis; Maanantaina googletin vähänkin sopivaa rotua, tiistaina kävin katsomassa, keskiviikkona ostin, torstaina luki paikallisessa lehdessä iso otsikko ”Osta koira harkiten!”. Katumusta?
Kotimatkalla piti pysähtyä ostamaan sille panta ja päästämään se 'jännä'kakalle. Kotona käytiin perheneuvottelua nimestä. Kisan voitti lastenohjelmista tuttu Maisa –hiiri. Snautseri -Ilo otti Maisan heti suojelukseensa, leikitti Maisaa, opetti sille niin hyviä kuin huonojakin tapoja. Neuvotteluita jouduimme käymään ensimmäisen vuoden aikana. Kylmillä ilmoilla ”keskustelua” käytiin kovastikin ulosmenosta, auton häkkiin menon kanssa hiukan taistelin. Ilo oli näissä suureksi avuksi ennen kuin Maisa alkoi ymmärtää syy-yhteyden autoon menon ja kivojen paikkojen kanssa. Myöhemmin Maisa piti siedättää nuorimman rasavillipoikani sohvahyppyihin, muutoin se on ollut omien lasteni suosiossa koko ajan. Vuosien kuluessa koira tottui myös meille pyyhältäviin lasten kavereihin, joskin voimakkaan vahtivietin kanssa tehtiin tässä kohdin kovasti töitä.
Töitä tein alkuun myös motivaation kanssa agilitykentällä. Maisa joutui ansaitsemaan ruokansa ja aikansa. Se siis miltei söi päivän annoksensa agilityssa ja pääsi kanssani kentälle vain, jos oli motivoitunut. Muutoin se katseli kentän vierellä, kun treenasin Ilon kanssa. Työ kannatti. Nyt koulutus- tai kisakenttien laidoille saapuessamme vetää Maisa kaikin tassuin minua kenttää kohti. Jos matka ei etene sen mielestä tarpeeksi nopeasti, alkaa se potkia takajaloillaan maata, pureskella hihnaansa ja jopa näykkiä minua ranteista. Silti tai ehkä juuri siksi se jaksaa keskittyä koko suorituksen ajan tekemiseen ja nauttii kehänauhojen sisällä kanssani oli lajina sitten toko tai agility. Voiko parempaa kiitosta ja ilon aihetta kouluttaja saada?
Oma aikani on nyt rajana oppimiselle ja tekemiselle. Sitä mun pikkubrassini kaipaa nyt - tekemistä yhdessä. Sille ei tk1 tai fin ava merkitse mitään. Itselleni ne ovat kiitoksena kirjoissa ja antavat potkua jatkamaan. Potkua antaa ennen kaikkea Maisa, joka haluaa osallistua ja saa minut nauramaan joka treeneissä sähäkkyydellään, innollaan, iloisuudellaan ja energisyydellään. Takana ovat ajat, jolloin Maisa heinäkuun kuumilla helteillä jäi agilityputkeen pitämään siestaa. Ei siis kaduta - päinvastoin! Kiitos, Ulla, hienosta koirasta!
Kuva ja kertomus: Kaija Salmi
